Kun pyörä ei pidä

 

Fysiikassa puhutaan kitkakertoimesta. Mitä pienempi kerroin on, sitä liukkaampaa. Lisäksi erotellaan lepokitkakerroin (miten paljon kitka vastustaa liu'un alkamista) ja liikekitkakerroin (miten paljon kitka vastustaa jo alkanutta liukua). Lukioaikaisesta MAOL:in taulukkokirjasta luntaten kumin ja jään välillä lepokitkakerroin on jään märkyydestä riippuen 0,1-0,2 ja liikekitkakerroin 0,08-0,15.
 
Entäpä yhden teräksen ja toisen teräksen välillä? Luntatkaamme lisää: lepokitkakerroin 0,15 ja liikekitkakerroin 0,12. Siispä yhtä liukasta kuin kumi jäällä! No, käytännössä asia ei ole näin yksinkertainen, mutta totta on se, että junan pyörän ja kiskon välinen kitka - siis sen vähyys - on otettava monin eri tavoin huomioon. Nykyaikaisen junan suorituskyky alkaa olla niin mainio, että kitkasta on tullut yksi merkittävimmistä, ellei merkittävin etenemistä rajoittava tekijä.
 
Edellä mainitut kitkakertoimet koskevat ideaalitilannetta, puhdas teräskappale vasten toista puhdasta teräskappaletta. Epäpuhtaudet ja kosteus kiskon pinnalla heikentävät kitkaa entisestään, pahimmillaan hyvinkin merkittävästi. Rautateillä pahinta aikaa tässä suhteessa on syksy ja sen niin kutsuttu lehtikeli.
 
Lehtikeli syntyy, kun syksyn lehdet putoavat kiskoille, keli on kostea ja juna jyrää suurella painollaan lehtien ja muun ylimääräisen aineksen yli. Syntyy luonnon oma voiteluaine, joka vieläpä tarraa sitkeästi kiskon pintaan. Kitkakerrointa en uskalla arvioida, mutta paljoa se ei ole...
 
Valaiskoon eräs muutaman vuoden takainen omakohtainen kokemus asiaa. Elettiin syksyn liukkainta aikaa, ja meikäläisen tehtävänä oli ajaa pääkaupunkiseudun lähiliikenteen M-juna Helsingistä Vantaankoskelle. Tyypillisesti tuolla rataosalla kiihdytetään noin 80 km/h nopeuteen, minkä jälkeen aloitetaan jarrutus seuraavalle asemalle. Tuona eräänä kertana yhdellä asemavälillä onnistuin kiihdyttämään nopeudeksi kokonaiset 30 km/h, kunnes piti ryhtyä jarruttamaan "luistellen" seuraavan pysähdykseen. No, ei se juna Vantaankoskelle ajoissa ehtinyt, mutta turvallisesti kuitenkin.
 
Aivan avuttomia emme ilmiön kanssa kuitenkaan ole. Suurimmassa osassa junia on hiekoituslaitteistot, jotka sirottavat hienoa hiekkaa vetävien pyörien eteen, mikä parantaa kitkaa hieman. Pahimpina lehtikeliaikoina ja pahimmissa paikoissa (kuten lähiliikennekuljettajien keskuudessa pahamaineisimpana pidetyssä Kauniaisissa) käy yöaikaan kunnossapitoyhtiön kiskonhiontakone raapimassa "voiteluainetta" pois kiskon pinnasta. Junakaluston sutimisen- ja luistonestolaitteet pyrkivät pitämään pyörän pidon kiinni kiskossa, minkä matkustajat saattavat huomata junan nykimisenä ja jyrinänä.
 
Miten kuljettaja sitten kokee lehtikelin? Vastaus: ei mieluiten lainkaan... Jatkuva pidon rajamailla ajaminen aiheuttaa sen, että junan hallintalaitteita pääsee veivaamaan ja vääntelemään jatkuvasti - kertaluokkia normaalikeliä enemmän. En ainakaan kovin paljoa liioittele sanoessani, että saattaa jopa hiki hiipiä hipiään.

Emme me kuljettajat toki fyysistä työtä vieroksu, mutta herkästi sitä huomaa raiteilla luistellessaan odottavansa jo innolla talvea.:)

Blogiteksti on julkaistu ensimmäisen kerran 29.9.2013.

Kuva: Pixhill.com

Avainsanat: ,